AP Kivinen: Tulen maasta jossa odotetaan uutta kevättä
(Kirjamies-blogi, 15.10.2020)


Kaikki tässä ajassa tuntuu tiivistyvän odottamiseen. Moni meistä on tietoisesti tai tiedostamattaan suunnannut ajatuksensa koronaepidemian jälkeiseen aikaan. Kaikkeen siihen, mitä juuri nyt ei voi tehdä, mutta joka tulee mahdolliseksi sitten myöhemmin.
            Ehkä tästä syystä jyväskyläläisen AP Kivisen keväällä julkaistu kolmas runokokoelma Tulen maasta jossa odotetaan uutta kevättä istuu erinomaisen hyvin juuri tähän aikaan. Vaikka kirjan nimi henkii odotusta, keskittyvät kokoelman runot tiukasti tähän hetkeen ja siihen, mitä ihminen näkee ja kokee ympärillään juuri nyt.
            Kivisen runoissa kertoja tekee osittain arkipäiväisiä, osittain universaaleja havaintoja ympäristöstään. Loppusointuja ei ole, mutta runoissa on silti omanlaisensa, ikään kuin kadulla kävelevän miehen poljento. Sävy on hyväksyvä, ja havainnot teräviä. Kivisen runot avaavat lukijassaan monenlaisia mielikuvia, mikä käy ilmi jo koko kirjan avausrunosta:

                        meren takana, metsän taskussa maa

                        niin paljon leipää, ei ehditä syömään

Pelkästä luontofiilistelystä kirjassa ei kuitenkaan ole kyse, sillä jo seuraavassa runossa ympäristö on vaihtunut kaupunkiin. Kevät on saapunut, kahvilat avaavat terassejaan, kaikessa ympärillä olevassa on uuden alku.

            Kivinen tunnetaan lavarunouden Suomen mestarina, mikä näkyy myös tämän kokoelman runoissa. Niistä saa helposti otteen, ja lukeminen soljuu mukavasti. ”Helppous” ja lähestyttävyys ei tee runoista kuitenkaan sisällöllisesti tyhjiä. Vaikeaselkoisempiakin runoja mahtuu joukkoon, mutta kirjan loppuun on liitetty lukijaystävällisesti luettelo muutamasta kryptisemmästä termistä. Puhuttelevampia kirjan runoista ovat kuitenkin sellaiset, jotka avautuvat ilman erillisiä selitteitä.
            Kokoelma on jaettu seitsemään jaksoon, ja kunkin alle on asetettu eri määrä runoja. Jaksojen otsikot sitovat runot kokonaisuuksiksi, ja niistä saa lisää avaimia tulkintaan. Sama sana saattaa esiintyä useammankin kerran ja eri merkityksessä. Esimerkiksi turvapaikalla viitataan turvapaikanhakijoihin, mutta kokoelman loppupuolelle se laajenee tarkoittamaan maapalloa, joka on turvapaikka meille kaikille kylmän avaruuden keskellä:


                        painajainen ei jätä rauhaan

                        kidutusta olla mukana tässä elokuvassa

                        eletään kuin lajin viimeiset edustajat

                        ei myönnetä, että meillä on käytössä
                        vain tämä yksi, yhteinen turvapaikka

Ja siitähän ilmastonmuutoksen täyttämässä maailmassa on kyse. Kaikki tietävät, että ilmastonmuutos etenee ja se tulee aiheuttamaan maailmassa valtavia mullistuksia. Juna kulkee, mutta kenelläkään ei ole halua, uskallusta tai kykyä kääntää sitä toiselle raiteelle. Tuho on kirjoitettu systeemin ytimeen.

            Muutamaa synkkää hetkeä valaisee kuitenkin voittopuolisesti valoisat runot. Kohta on liian myöhäistä, mutta ei kuitenkaan aivan vielä. Täysin tasalaatuisena kokoelmaa ei voi pitää, mutta parhaimmillaan Kivisen runot antavat toivoa paremmasta tulevaisuudesta:


                        en kaipaa edellistä elämää

                        voin aina palata sinne, missä meren ja taivaan
                        laajakankaassa ei ole saumoja

                        sinisen sävyt sulautuvat, syvenevät
                        olen valosta kylläinen

                        minne ikinä menenkin, mustarastas
                        puhuu minulle tuttua kieltä

(Esko Juhola, Kirjamies-blogi, 15.10.2020)

Tässä linkki vielä Kirjamies-blogiin, arvion alkuperäiselle sivulle:

> > > https://kirjamies.fi/tulen-maasta-jossa-odotetaan-uutta-kevatta/?fbclid=IwAR3MDvWI782kJ0EGi6oj0fIsau2pa7YTXagYhJIFtS6qLQ2HFbV10BPdJQg

Savonrannan päiväkirjasta, syyskuussa 2020

Vietin syyskuussa pari viikkoa 

Ruusintorpan kirjailijaresidenssissä Savonrannassa.

Tulen Jyväskylästä, Savonlinnan kautta. 

Olen julkisten kulkuyhteyksien varassa, joten perille, Savonrannan kylälle 

kulkee Savonlinnasta yksi bussivuoro, iltapäivästä klo 14.15. 

Kerimäeltä eteenpäin olen ainoa matkantekijä.

Majoitun Ingantupaan ja teen pyörällä pikaisen kierroksen kylän ympäri. 

Käyn ruokakaupassa, joka on onneksi sopivan lähellä. 

 

Aamut aloitan kävelyllä: kylän raitti, Sahalampi, Myllymuseo ja satama. 

Muutamana aamuna pulahdan järveen. Se päräyttää päivän käyntiin.
Sitten aamupalaa ja merkintöjä muistikirjaan. 

Ehkä sieltä kypsyy vielä ajatuksia neljänteen runokokoelmaan.

Pääosin keskityn kuitenkin lastenromaanin kirjoittamiseen. 

Siitä on näillä näkymin tulossa kaksiosainen. 

Ensimmäinen osa on viimeistelyvaiheessa. Ja Ingantuvassa alan ’takoa’ toista. 

Sen synopsis on hahmottunut ensimmäistä tehdessä. 

Aika näyttää, miten nämä tulevat julki.

Iltapäivästä ruokatauko. Kokkailen ja kuuntelen radiota. 

Koronan värittämät uutiset eivät päde täällä, hiljaisella syrjäseudulla. 

Aivan kuin Savonranta olisi irrallaan, toinen todellisuus.

Alkusyksyn aurinkoisena iltapäivänä tarkenee istuskella, kahvitella 

ja lueskella tuvan laiturilla. Vaihtelun vuoksi käyn iltapäiväkahvilla 

myös Lounaskahvilassa, joka on auki neljään asti. 

Siellä syön myös herkullisen lohikeiton. 

Muutaman paikallisen kanssa puhutaan maailman menosta. 

Kylä ja raitti on juuri niin hiljainen kuin osasin odottaa. 

Edes ainoa kapakka ei ole auki kuuden jälkeen, perjantainakaan.

Alkuillasta, valoisan aikaan teen muutaman tunnin pituisia souturetkiä. 

Myös pyörä on käytössä. Kylän läheltä löytyy 

Orivirran saarto, joka on muinaisen linnan paikka. 

Kiviröykkiöt ovat aavistus perustuksista. 

Kronikoiden mukaan satapäinen kasakkajoukko tuhosi linnan 

25-vuotisen sodan aikaan, 1500-luvun lopussa.

Yhtenä iltapäivänä pyöräilen kymmenkunta kilometriä maantietä pitkin 

pohjoiseen, Säimenen suuntaan. Metsää, metsää ja järven selkää. 

Pariskunta lenkillä. Muutamia ohittavia autoja. Kaksi sateenkaarta taivaalla.

Kylän ilmoitustaululta bongaan Paasveen piru–risteilyn, jonne hyppään 

lauantaina mukaan. Paasselkä on meteoriittikraateriin syntynyt järvi. 

Virallisesti tämä varmennettiin porauksilla vasta 1999. 

Järvi tunnetaan myös valoilmiöistä, joita selitetään mm. järven pohjasta 

purkautuvan metaanin aiheuttamaksi. Järven alla olevat kiisuesiintymät 

saavat aikaan magneettisia häiriöitä, joten aika on luonut 

kansan suussa tarinoita ja legendoja. 

Kuvaan jää aava Saimaan selkä. 

Kolme proosallista hetkeä Savonrannan syyskuussa: 

1.

Illansuussa käyn soutelemassa. Pitkulaisen Koskilammen toisesta päästä pääsee 

pujahtamaan avaramman Kaidan puolelle. Uoma on kapea. Ensimmäisellä kerralla 

veneen pohja kolahtaa kiviin. Toisella kerralla olen jo vanha tekijä: vene lipuu 

äänettömästi kapean, salmentapaisen läpi. Ilta asettuu, veden pinta on tyyni. 

Usva alkaa nousta. Metsässä ei liikahda lehtikään. Idylli, joku sanoisi. 

Ainostaan vasen airo narahtelee hankainta vasten. Lopetan soutamisen, syvä 

hiljaisuus. Neljä joutsenta lipuu kuvaan: kaksi aikuista, kaksi nuorempaa, harmaanvalkeaa. 

Ilta hämärtyy, viilenee. Tuntuu kuin olisin täällä ainoa ihminen. Eräällä tavalla olenkin. 

Palaan rantaan. Tulet saunaan. Ingantuvan laiturilla, kaukana kaupunkien valoista, 

huimaavan kirkas tähtitaivas.

2.

Soittelen Ingantuvassa kitaraa. Päivällä, Myllymuseon valokuvanäyttelyssä 

luen, että savonrantalaisella pelimannilla, Juho Villasella ei ollut vakituista asuinpaikkaa, 

osoitetta. Hän oli renki, kiertolainen, joka viihdytti kyläläisiä jouhikkoa soittaen. 

Puhutaan 1800-luvun lopusta. Tuolloin tanssittiin jollain Savonrannan silloista. 

Kerrotaan, että jossain vaiheessa kylän nuoriso kyllästyi jouhikon ääneen. 

Joten Villaselle lahjoitettiin viulu. Jouhikosta tuli naulalaatikko. 

Myöhemmin Villanen kunnosti sen uudelleen soittokuntoon. Minä soitan ja laulan, 

lainaan Dylania, Youngia ja muuta universaalia. Otan lomaa, irrottaudun omista sanoista. 

Depeche Moden ’Shake the Disease’ on ollut yksi koronavuoden lohtubiisi. 

Pääsen toiseen olotilaan. Samat laulut soivat joka kerta hieman eri sävyissä.

3.

Myllymuseon kupeesta löydän pienen pitkulaisen saaren. Kävelin tästä monta kertaa ohi. 

Nyt huomasin. Siltakin on ehjä. Jos minulla olisi vielä leikki-ikäinen lapsi, 

tänne tehtäisiin eväsretki. Tänne voi kuvitella tutkimusmatkan, maailman reunan. 

Lapsikin tajuaa, että puron armoille ei kannata suistua. Vesi ei yllä 

polven korkeudelle, mutta virta on sen verran vuolas, että siinä voi kompastua, 

kolhia itsensä kiviin. Lapsen silmissä keikkuu kaarnalaiva, tämä on suuri joki, Mississippi. 

Ja täällä on penkki. Ja muistat eväsleivät. Kysyt, joko syödään.



Kiitän Kansan sivistysrahastoa residenssipaikan myöntämisestä, irtioton mahdollisuudesta 

- ja Taiteen edistämiskeskusta 1,5 kuukauden korona-apurahasta 

kaunokirjallista työskentelyä varten.

Linkkinä runoaamiainen, valikoima tekstejä kolmesta kokoelmastani:

Ja tässä vielä linkki alkuperäiseen juttuun, Kansan sivistysrahaston sivuille:

> > > https://www.sivistysrahasto.fi/ap-kivinen-savonrannan-paivakirjasta-syyskuussa-2020/