AINA EI TARVITSE MENNÄ KAUAS, ETTÄ NÄKEE LÄHELLE
AP KIVINEN:
Valloittaja. Proosarunoja isältä pojalle, 2013.
Kirjallisuusterapia
–lehti 1/2015
Jyväskyläläisen,
lavarunoilijana tunnustusta saaneen AP Kivisen neliosaisen Ahtola-sarjan avaus
Valloittaja on vaikuttava runoteos. Kokoelma on eräänlainen miesmatka; isän ja
pojan välistä dialogia ja samalla matka eri ikä- ja aikakausiin. Kokoelman parasta
antia ovat vahvat visuaaliset mielikuvat, jotka syttyvät ja sammuvat kuin
unessa. Lukija näkee runojen vaihtuvat tilanteet ja hahmot usein realistisina,
ajoittain surrealistisina kuvina. Toisinaan kuvien vaihtuminen nopealla
syklillä hengästyttää. Rauhalliseen tahtiin pohdiskelevaa lukijaa tekstin
vauhdikas eteneminen saattaa ahdistaa. Läpi kokoelman nuoruuden uteliaisuus
maailmaa kohtaan säilyy, toistuva teema on arkipäivän seikkailu.
Teksti säilyttää
vapauden lukijan omaan ajatteluun ja tulkintaan, se ei tyrkytä valmiita
maailmanselityksiä. Tekstit muistuttavat vapaata tajunnanvirtaa. Se on samalla
sekä niiden vahvuus että heikkous. Joihinkin runoihin jäin kaipaamaan enemmän
teemallista tai äänteellistä toistoa tai jotain muuta koossa pitävää sidosainetta.
Näin runon kokonaisuus olisi helpoimmin hallittavissa. Toisaalta omissa
muistoissa kuljetaan rajoituksitta, elämänvaiheet, maisemat, paikkakunnat ja
ihmiset vaihtuvat joustavasti. Runojen näkökulma muuttuu lapsesta nuoreen ja
edelleen aikuiseen. Silti runojen minä tuntuu säilyttävän yhteyden sisäiseen
lapseen.
Tekijä kuvaa
kokoelmaa matkana lapsuuden ja nuoruuden kautta aikuisuuteen - ja juurille.
Tekstien lähtökohtana on henkilökohtainen kokemus tai muistikuva, joka toimii
runon lähtökohtana ja raaka-aineena. Kirjoittajan pyrkimys on ollut saada pieni
ja suuri, pyhä ja arki, isä ja poika käymään vuoropuhelua. Kokoelman runoissa
yksityinen laajenee yleiseksi ja henkilökohtaisista muistoista voi jokainen
tunnistaa jotain tuttua. Teoksen osioiden nimet (Varikset, Lasten ristiretki,
Yhtälö, Valloittaja , Juuret, Kansanradio ja Sankarit) kuvaavat samalla teoksen
pääteemoja. Varikset –osassa toistuu vapauden teema. Lapsuuden kuvaukset ovat
yleisinhimillisiä, niihin on helppo löytää henkilökohtaista kosketuspintaa.
Varis on vahva symboli, jonka jokainen voi tulkita itse. Yläpilveä –runo on
yksityisestä yleiseen muuntuva muistikuva lapsuudesta. Leikkaus lapsuudesta
aikuisen tulkintaan tapahtuu luontevasti.
Useissa runoissa
kerrostalo on mikrokosmos, koko maailmankaikkeus. Kerrostalon kellarit,
käytävät ja ullakot ovat vahvoja psykologisia symboleita esim. Unisieppari
–runossa. Baabeli avaa lukijan eteen tilanteen, jossa eksoottisen serkun
saapuminen kaveripiiriin tekee tutuista ihmisistä ja paikoista erilaisia, antaa
uuden näkökulman. Lasten ristiretken runot leikittelevät erilaisilla rooleilla,
sukupuoliroolit ja koulumaailmalle tyypilliset roolit kapeuttavat elämää. Kokoelman
eri osat ovat erilaisia, näkökulma muuttuu, mutta tunnistettava tyyli säilyy.
Kokoelmalle antaa persoonallisen leiman runsas &- ja /-merkkien käyttö.
Intertekstuaalinen taso on teoksessa vahvasti läsnä. Erityisesti riveillä
vilahtelee tuttuja laululyriikoita. Mukava yllätys on viimeisiltä sivuilta
löytyvä Soundtrack, johon on koottu populaarimusiikkia usean eri vuosikymmenen
ajalta, Jöröjukkarockista U2:seen.
Runokokoelmalle
on odotettavissa jatkoa. Ahtola -sarjan pian julkaistava toinen osa keskittyy
sinän ja minän väliseen dialogiin; kehyksenä on parisuhteen 'viisi vuodenaikaa'
ja eksistentiaalinen konflikti. Kolmannessa osassa proosarunojen kertojat
katsovat kaupunkia, yhteisöä ja tapahtumia ulkopuolelta, hieman sivusta;
Euroopan reunalta. Kirjoittajan pyrkimys on hahmottaa ajankuvaa erilaisten
äänien kautta. Neljännen osan on tarkoitus olla ajaton, hieman runo- ja
ääniperformanssin ajattomia linjoja muistuttava, arkaainen runomuotokuva.
KAROLIINA KÄHMI
