European Poetry Slam 2015

Jyväskylä - Helsinki – Tallinna - Tartto (12.-23.11.2015)

Tämä matka, kaksi viikkoa pitkä runoretki, alkaa Malminkartanon renki-talosta, pienimuotoisesta, lämminhenkisestä lavarunoillasta. P-junassa mietin, että juuri näin tämä pitää mennä: monenlaiset tapahtumat ja keikat rinnakkain. Mieleen palaa reilun vuoden takainen Taiteiden yö Konneveden Käpy –galleriassa. Sama tunne, kun ei ole mitään aavistusta, mitä tuleman pitää; millainen paikka, millainen yleisö ja vastaanotto. Mutta tekstit ja kirjat mukana, liikkeellä suurin piirtein sama mies. Esitän valikoiman vanhempia tekstejä Valloittaja –kirjasta sekä helmikuussa julkaistavaa ’uutta’ matskua.

Malminkartanosta ehdin vielä Kallioon, Cafe Mascotiin kuulemaan Haapoja & Ilmari –kokoonpanon settiä, jossa mm. rap-lyriikka ja jouhikko kohtaavat. Kolmipäiväisen Word–festivaalin kansainvälinen esiintyjälista on vaikuttava: spoken word –artisteja, laulaja-lauluntekijöitä ja runoilijoita, sanataiteen tekijöitä laajalla rintamalla. Suurin osa esityksistä sisältää muodossa tai toisessa musiikkia tai ääniä. Oma, riisuttu runosettini aloittaa perjantai-illan, seitsemän jälkeen yleisöä alkaa olla jo mukavasti paikalla. Myöhemmin tupa tulee täyteen - ja tunnelma sanataidefestivaalilla on kuin rock-klubilla. Aleksis Salusjärvi kirjoittaa Luutii -blogissa tästä suuresta spoken word –juhlasta: 

>>> WORD-festivaali, Cafe Mascot, Helsinki (12.-14.11.2015)

Lähes viikko Helsingissä. Ja sitten Viroon. Suurin osa European Poetry Slam -porukasta kokoontuu jo keskiviikkona Tallinnaan. Kaikista kutsutuista mukana on lopulta 15 runoilijaa. Muutamien peruutusten takia, harmillisesti, paikalla on vain yksi naisrunoilija, Viron Merily. Vanhassa kaupungissa, Kohvik Sinilindin runoklubilla lava on metrin korkeudella. Jos unohdetaan keikat ulkotiloissa, tässä on yksi lavarunourani isoimpia saleja. Täällä esitän myös ’this is it’ –tekstin, jonka kirjoitin aikanaan Ron Whiteheadin työpajassa.

Kohvik Sinilind, Tallinna (Kuva: Maija Keskinen)

Runoklubeilla ja open mic –illoissa esitys muotoutuu monesti vasta vähän ennen lavalle menoa – tai vasta h-hetkellä, esityksen edetessä. Vaikka tietyt, samat tekstit ovat usein mukana setissä, kompositio vaihtelee illan, hetken ja tunnelman mukaan. Näissä kansainvälisissä Poetry Slam –tapahtumissa tekstit toimitetaan järjestäjälle etukäteen, joten suunniteltua käsikirjoitusta on pakko noudattaa.

Ymmärsin/oletin etukäteen, että kaikki esiintyvät Tartossa omalla äidinkielellään, mutta irlantilaisen lisäksi ainakin neljä runoilijaa vetää settinsä englanniksi. Itse pidän kiinni alkuperäisistä, suomalaisista versioista. Paljon merkitystä on tietenkin sillä, miten screenillä näkyvä käännös, tässä tapauksessa englanniksi ja viroksi, toimii esityksen kanssa simultaanisti. Omiin teksteihini olen tehnyt englanninkieliset raakaversiot itse; Willien kommenttien pohjalta muokkaan lopulliset vedokset.

Esitän ’yhtenä iltana’ –kokonaisuuden, jossa runon kertoja eräällä tavalla etsii yksin ja yhdessä olemisen ääriviivoja. Saman eksistentiaalisen, piirun verran melankolisen mielenmaiseman vedin viime keväänä toisella kierroksella Kuopiossa Runopuulaakin finaalissa. Teksti on sen jälkeen hieman muokkautunut ja tiivistynyt, kun olen viimeistellyt sitä seuraavaa kirjaa varten. Oma osuuteni on kolmantena, kroatialaisen Zeljkon ja virolaisen Merilyn jälkeen. Tunnelma on kannustava ja vastaanottava. Tässä tehdään yhdessä lavarunoiltaa.

Vilde Lokaal, Tartu (Kuva: Simon Raket)

Kierroksen edetessä raadin pisteet näyttävät kasvavan. Ja tästä alkuerästä juuri me kolme ensimmäistä esiintyjää karsiudutaan jatkosta. Tottakai olisi ollut hienoa saada mahdollisuus esittää toinen setti semifinaalissa, mutta pelin/leikin henki on tämä. Huomaan, että pisteitä ei anneta desimaalin tarkkuudella. ’Nollarunoilija’ on vain toisena iltana. Mutta en jaksa vaivata päätä Poetry Slam –säännöillä, säätämisellä. Ei ole tarvetta. Nyt on aikaa ja tilaa keskittyä muiden esityksiin.

Alkukierroksilta mieleen jää mm. irlantilaisen Stephenin vaikuttava teksti, jonka kertoja/ääni, kaltoin kohdeltu koira, sai meidän ihmisten toiminnan näyttämään epäoikeudenmukaiselta ja naurettavalta. Myös espanjalainen ja italialainen temperamentti tulee selväksi heti ensimmäisenä iltana: tekstiä tulee välillä sellaisella sarjatulella, että hitaampi hyperventiloi. Finaalissa Espanjan Salva käyttää parisuhdedraamassa myös vaikuttavasti hiljaisuutta.

Itse olen tähän asti mennyt lavalle aina muistilapun kanssa. Jossain vaiheessa ajattelin, että täytyy ottaa asiaksi opetella kaikki ulkoa. Laiskuutta, mitä lie. Mutta lopulta on tuntunut hyvältä säilyttää mukana viite siitä, että kaikki on alun perinkin ajateltu myös paperilla toimivaksi. Tarton finalisteista kaksi, Itävallan Elias ja Liettuan Marius pitävät tiukasti kiinni paperista. Heidän pitkät, taitavasti rakennetut tekstinsä lähestyvät lyhytproosaa. Eliaksen Kafka (isä-kompleksi) saa yleisöltä raikuvan vastaanoton.

Unkarilaisen Peterin semifinaaliruno koostuu slogan –tyyppisistä fragmenteista ja mainoslauseista; niistä rakentuu mielenkiintoinen kokonaisuus, dialogi. Sveitsiläisen Remon ’time is money’ on esitelmän tai alustuksenkaltainen puheenvuoro, joka perustuu sanaleikkiin. Kiireinen ihminen säästää kallisarvoista aikaa editoimalla puheesta ns. tyhjät pois, tyyliin: television > telision; single malt whisky > singlisky; poetry slam show > poetryslow; Metallica > Metica. Tiiviimpää puhetta - enemmän aikaa oleelliseen, bisnekseen. Tällä hienovaraisella tyylillä/huumorilla mennään semifinaaliin.

Yksi mieleen jäävistä esityksistä on belgialaisen Simonin semifinaaliruno, jossa suuren, traagisen rysähdyksen hetkellä ilmassa on isoja tunteita, intohimoa, epätoivoa – ja lopulta komiikkaa, supermarketin alennuskuponkeja. Huikea veto.

Edellisenä iltana olen keskustellut portugalilaisen Nunon kanssa - en runoista tai kirjoittamisesta, vaan elämästä. Että jokainen saisi onnea - ei liikaa, vaan riittävästi, juuri siinä määrin, että onni tuntuisi onnelta. Nyt Nuno on lavalla ja huomaan, että esityksen rauhallinen rytmi vie mukana, sanat joita en ymmärrä. Miten kaunis kieli, portugali. Se soundaa, soljuu. En muista sanoja; seuraa screenin käännöksiä. Kuuntelen sanojen musiikkia. Mielikuvissa välähtää sanapari, maa – ilma. Noita samoja sanoja olen tapaillut minäkin, me kaikki. Jossain tekstissä, jossain yhteydessä. Mielessä käy myös Johnin laulu; ’words are flowing out like…’

Muutaman minuutin ajan Pariisi, tuoreet iskut, joista Jean-Yves kertoi toissapäivänä Tallinnassa aamupalalla, miten lähellä kaikki oli. Miten kaoottiselta kuulostaa korruptio, kun serbialainen Goran kysyy, onko sitä Suomessa. Lunta on kuulemma satanut paljon, myrsky. Kummallinen syksy, uusi aika. Muutoksen ilmapiiri, paljon ennakkoluuloja. En ymmärrä sanaakaan portugalia, mutta olen humalassa, sanoista - niiden soundista. Ja sanon näin, vaikka koen olevani sitä ’jalat maassa’ –tyyppiä.

Hengähdys. Hetki pois tapahtumien pääkallopaikalta, Vilde Lokaalista. Ülikooli, yliopistonkatu. Rüütli. Punaviini Kivi-baarissa. Baarimikko tietää, no Eppu Normaalin - ja sen ’todella kaunis’ -biisin. Yhteinen kieli on ilmeinen, englanti.

Tämä tapahtuma, skaba on tuonut minut, meidät tänne. ’Fuck the competition’, joku sanoo, tämä moniäänisyys menee kaiken edelle. Niin kuin pitääkin. Jokainen käyttää omanlaistaan ääntä. Yksi ääni vetoaa järkeen, toinen tunteeseen. Ja tähän sakkiin mahtuu monen ikäistä tekijää. Nuorin on aloittamassa yliopisto-opintoja; vanhin kertoo Lontoossa asuvasta aikuisesta pojastaan. Polyfonia. Joku virallisempi taho, ehkä direktiivi, määrittää tämän varmaan kulttuurivaihdoksi.

European Poetry Slam -sakkia Tarton Raatihuoneella (Kuva: Chelsea Murphy)

Lyhyempien etäisyyksien ansiosta monen eurooppalaisen tekijän on luonnollisesti helpompi tavoittaa tällaisia kansainvälisiä lavoja. Luoda siten monipuolisesti, ehkä jopa aktiivisesti, uraa lavarunoilijana. Monet täällä ovatkin kiertäneet Euroopan klubeja; ja mikä ettei: belgialaisen on huomattavasti helpompaa tavoittaa vaikkapa ranskalainen skene kuin meikäläisen. Jos haluaa operoida jossain täällä Euroopassa, on pakko rakentaa setti esim. englanniksi.

Puiston reunalla R-Kioski, kahvi. Aina mukana, kielikysymys. Joku järjestäjistä kehui suomen kielen kauneutta. Uskomatonta. Itse on vaikea kuulla sitä ulkopuolisen, ummikon korvin. Word–festivaali - tai Annikin runofestivaali ovat hieno mahdollisuus nähdä kansainvälisiä nimiä myös meillä. Koko ajan tapahtuu, työtä tehdään ruohonjuuritasolla, vaikka talkoohengessä. Sanataide elää.

Loppuillasta tapahtumien keskipisteenä on Arhiiv –kapakka; entiseen KGB –kellariluolaan mennään luonnollisesti rakennuksen takaoven kautta. Hetken mielessä riitelee historia, puhdistus. Mutta tänään, nyt ja tässä, paikan rento tunnelma vastaa aikalailla kotikylän, Jyväskylän Vakiopaineen menoa. DJ soittaa reggae/drum’n’bass –matskua, joku tanssii. Ja avomikissä saa nähdä ja kuulla heittäytymisiä: improvisoituja rap- ja spoken word -esityksiä. Viimeisenä iltana livebändi heittää balkanilaisvaikutteista musaa. Tulee mieleen Jaakko Laitinen tai Jätkäjätkät. Tosin ilman vokaaleja. Tähän kellarikapakkaan en olisi osannut löytää ihan ensimmäisenä, ns. tavallisena turistina.  

Kävelen syksyisessä Tartossa; Emajögi, Toomemägi ja sen ympäristö. Rinnakkain rapistuneita ja uudenkarheita rakennuksia. Seinissä graffiteja, tageja ja one-linereita. Lasken: tänä vuonna olen tehnyt noin 30 runokeikkaa. Ei mikään mahdoton määrä. Mutta mukaan mahtuu silti monta erilaista foorumia: lavarunouden SM Kuopiossa, nämä festarikeikat Helsingissä ja Tartossa, runo- ja ääniryhmän keikka Kallion kirjastossa Taiteiden yössä, runoklubeja ja open mic –iltoja Jyväskylästä Tallinnaan, yksityistilaisuuksia siellä täällä – jopa muutama hetki ’Sudenkorennon siivellä’ –siis lapsenmielinen keikka päiväkoti-ikäisille. Jokainen tilaisuus omalla tavallaan arvokas. Ja joka paikassa sama asetelma; pitää aloittaa puhtaalta pöydältä, alusta. Tehdä matka. Jonkinmoinen jälki tästäkin jää: ’Täägin, järelikult olen olemas’.

AP KIVINEN